Ystävyyssuhteet. Ystävyyssuhteet ovat siitä jänniä asioita, ne pelaa kun kummallakin on jotain annettavaa toiselle. Tuodaan iloa toisen elämään, kerrotaan hauskoja juttuja ja luodaan ne omat sisäpiirivitsit. Aika usein olen kuitenkin ollut siinä tilanteessa, kun ystävää oikeasti tarvitsisi, se ei ole siinä. Etenkin täällä Jyväskylässä ollessa on huomannut, kuinka yksinäinen sitä oikeastaan oikeasti on. Päässä pyörii ajatukset, onko minussa vika ja mikä se vika on. Voiko toiseen vaan kyllästyä? Voiko toisen jutut alkaa vaan ärsyttämään aivan hetkessä? Toisen elämä ei enää kiinnosta, niin kuin ennen kiinnosti. Enää ei vaan soiteta ja kysytä, että lähdetkö kahville. Tai olisiko hetki aikaa jutella. Tai edes kysytä mitä kuuluu, miten menee. Koulussa huomaa välillä eristäytyvänsä ja hakeutuvan omaan kuoreen. Sinne mihin muilla ei ole asiaa eikä pääsyä. Siellä ollessa kukaan ei voi satuttaa teoilla eikä sanoilla. 

Yksin ollessa sitä miettii paljon asioita. Varsinkin sitä, kuinka niitä ystävyyssuhteita saisi, kun paikkakunnalta ei tunne juurikaan ketään. Iltaisin kyyneleet pyrkii silmiin, eikä oikein osaa käsittää tällaista tunnemyllerrystä. Sydän huutaa, mutta pää haluaa tukahduttaa tunteet. Siksi en ole puhunut näistä asioista kovinkaan paljoa. Pelottaa avautua. Pelottaa näyttää kuoren sisäosa, millainen sitä syvällä sisimmässä on. Kuinka paljon patoutuneita tunteita sekä katkeruutta tässä kehossa on. Tiedättehän, sitä on välillä tosi paljon. Välillä on hyvä päästää asiat ulos. Ymmärtää sydäntä, kuunnella sitä mitä sillä on asiaa siellä kylkiluiden takana. Arvostaa sitä, että se siellä välillä myllertää ja riehuu. Olla ylpeä siitä mitä se haluaa päästää ulos. Joskus sen on hyvä antaa puhua.